Markus Aaltonen: Johtavatko puoluetta rengit eivätkä isännät?

Blogi, Yleinen 09:13

Hämeenlinnan puoluekokous vuonna 2008 oli siinä suhteessa käänteentekevä, että koko puoluejohto valittiin valokuvan perusteella. Kasvojen vaihdon hurmos sai aikaan sen, että mitä nuorempi kuva, sitä paremmin sopi puoluejohtoon. Tavatonta tuo ei kuitenkaan ajankohdan ilmiönä ollut, olihan kokoomuskin tehnyt saman tempun.

Itse olin Hämeenlinnassa Erkki Tuomiojan kannalla. Tätä korttia puolueessa ei haluttu koskaan katsoa. Asia nousee vääjäämättä mieleen nyt, kun kansa katsoo yläviistoon parhaiten ja luotettavimmin ministerin tehtävistä selviytynyttä Tuomiojaa.

Hämeenlinnan jälkeen puolueen kannatus jatkoi jo aiemmin alkanutta laskuaan. Hävisimme kaikki vaalit. Ei siis ihme, että juttutuvissa alettiin pohtia Jutta Urpilaisen vaihtamista. Erityisen aktiivisia olivat puolueen ja ay-liikkeen nykyiset ja entiset toimitsijat, ne jotka työväenjärjestöt ovat palkanneet hyviksi rengeiksi, ei isänniksi. Taisivatpa Jutan nostajatkin olla niitä, joiden verokirja oli ollut Saariniemenkadun kassakaapissa.

Jutan tie oli tunnetusti kuoppainen. Tuli ylilyöntejä ja kokemattoman lipsahduksia, joille media pääsi ilkkumaan. Vastatuulessa Jutta osoitti kuitenkin harvinaisen kovan paineensietokykynsä ja valmiuden paneutua uskottavasti tehtäväänsä valtiovarainministerinä. Teki hän toki ministerinä virheellisiä ratkaisuja, mutta kohtuutonta oli, että puolueen sisälle muodostettu oppositio alkoi syyttää häntä kaikesta.

Hyvissä ajoin ennen Seinäjoen puoluekokousta suuri yleisö (siis äänestäjät) oli tottunut näkemään sanavalmiin ja pelottoman naisen eikä suomalaisten enemmistö voinut kuvitellakaan, että SDP vaihtaisi johtajaansa. Jutan loistelias esiintyminen puoluekokouksen edessä sai kokouksen seuraajat ajattelemaan: Tätä naista ei täällä vaihdeta.

Vaihdettiin kuitenkin, sillä lähinnä toimitsijoiden pari vuotta aikaisemmin aloittamaa ammattitaitoista junttausta ei voitu enää mitätöidä.

Matti Linnanahde on kirjoittanut Demokraatti-lehteen asiasta kaksi merkittävää kolumnia. Jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta hän varoitteli puoluejohtajaa siitä, miten hänen ympärillään olevan nuorten kokemattomien avustajien rinki sulkee johtajan ja puolueaktiivien elävän yhteyden. Jutta ei kuunnellut.

Kun Antti Rinne alkoi puhua porukan päättämisistä, oli siinä selvä viittaus hänen edeltäjäänsä, joka nuoren avustajakuntansa kanssa kohottautui porukoiden yläpuolelle.

Toisessa äskettäin julkaistussa kolumnissa Linnanahde vertasi Juttaa Rafael Paasioon, jolla oli varaa nostaa ympärilleen itseään osaavampia eri alojen asiantuntijoita (mm. Mauno Koivisto, Pekka Kuusi, Alli Lahtinen, R.H. Oittinen ja Pentti Viita): ”Jutta Urpilaisen ehkä ratkaiseva virhe oli, että hän ympäröi itsensä samanikäisillä ja samanhenkisillä ihmisillä, jotka toki ovat fiksua väkeä, mutta jotka eivät edustaneet sellaista kokemusta kuin Paasion lähistöllä toimineet. Paasio antoi tilaa myös nuoremmille. Urpilaisen olisi pitänyt tehdä ajoissa samoin vanhemmille.”

Jutta nousi ministerinä merkittävien poliitikkojen joukkoon, se on selvä. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että urasta olisi voinut tulla vielä komeampi ja pitempi, jos hän olisi saanut nousta puoluejohtoon yhtä tai kahta vaalikautta kokeneempana. Hänet kuitenkin keksittiin paniikinomaisessa tilanteessa, jossa puolueelle haettiin epätoivoisesti johtajaa. Hänet keksittiin Helsingin kabineteissa. Se oli yllätys meille pohjalaisillekin, jotka tiesimme kyllä Jutan kehityskykyisyyden, mutta pidimme häntä vielä liian nuorena. Jutta itsekään ei ollut tyrkyllä.

Markus Aaltonen
Seinäjoki